Viime aikana mediassa on kohunnut keskustelu joka alkoi Nina Mikkosen esiintymisestä ylen aamuteeveessä, en aio sen kummemmin ottaa kantaa rva Mikkosen esiintymiseen vaikka voinen sanoa että Melindalla on paremmat keskustelutaidot kun tällä nelikymppisellä naisella. Minua vaivaa vaan kovasti se jälkipuinti joka on tullut tämän esiintymisen jälkeen. Kaikki äidit tuntuvat kamppailevan siitä kuka on paras ja kenen muksu yltää pisimmälle elämässään ja millä eväillä sinne mennään. Olen yh enkä siihen hommaan ryhtynyt vapaa ehtoisesti, taisi olla vaan se tylsä tosiasia että kasvoin nopeammin vanhemman rooliin kuin eksäni ja olin jopa tyytyväinen siihen perhe elämään. No eron jälkeen olen löytänyt uusia puolia itsestäni, en siedä sitä että ihmisiä kohdellaan eri tavalla heidän taustansa takia tai jonkun muun syyn takia, mutta kunnianhimoni ei anna minun levähtää vaan jatkan matkaa läpi harmaan kiven vaikka kroppa huutaa jo armoa.
Olen mielestäni suhteellisen hyvä äiti, kyllä, mokaan varmaan päivittäin, menetän joskus hermoni ja lellin lapsiani. Vaadin heiltä myös aika paljon jaksamista ja reippautta ja sitä että puhallamme yhteen hiileen jotta pääsisimme yhteiseen päämäärään. Toki annan lasten olla lapsia, mitä muuta voisin odottaa heiltä, mutta en jaksa ymmärtää miksi äitiys olisi kaikki kaikessa minun elämässäni ja miksi minun oikeus olla persoona jotenkin riistettäisiin sillä hetkellä kun minun kohdusta syntyy vauva.
Joka tapauksessa, minä opetan lapsilleni että elämä ei aina ole reilua, lähtökohtia on eri, mutta niiden ei tarvitse leimata ihmisiä loppuelämän ja tytöt oppivat perheen tärkeyden koska vaikka olenkin auktoriteetti en ole diktaattori ja kompromisseihin pitää pystytä aina, mutta he oppivat tietämään sen että äiti tukee aina niin kauas kun siivet kantavat niin äiti hurraa heille.
----
Eilen olimme hautajaisissa, Fammu on nyt saatettu haudan lepoon ja en vieläkään jaksa ymmärtää että hän on oikeesti poissa. Tytöt käyttäytyivät mallikkaasti ja saivat osakseen kehuja (eli niin hyvin tämä yh joka vie lapset tarhaan on osannut homman hoitaa :p ). Nathalie oli mun sylissä kun kyyneleet vierivät poskillani ja hän katsoi minua oudoksuen ja huolestuneena. Rakkaat tyttäreni kertovat minulle että elämä jatkuu. Melinda muistaa fammuni, Nathalie ehkä autettuna.
Melinda ei ehkä ihan kuitenkaan käsittänyt hautajaiskonseptia vaikka olemme jutelleet ummet ja lammet kuolemasta ja olen pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin joita on ilmaantunut.
Kun muistotilaisuudessa laulettiin virttä niin Melinda sanoi kuuluvalla äänellä:
-Äiti, ruokapöydässä ei saa laulaa.
Kun lähdettiin muistotilaisuudesta ja Melindalla oli masu täynnä kakkua hän sanoi:
-Äiti, hautajaisissa on hauskaa.
Vaikka tämä nyt ei ehkä ole niin hirveen fiksusti sanottu, niin hautasimme 87 vuotiaan naisen jolla oli hyvä elämä, hän kuoli rakkaidensa ympäröimänä jättäen tyhjän aukon jälkeensä.
Siinä mielessä niin meidän olisi pitänyt juhlistaa sitä elämää jonka hän sai ja olla kiitollisia siitä että saimme olla osallisena siinä, saimme tuntea hänen rakkauden ja aurinkoisen luonteensa, ja voimme iloita siitä että hänen kärsimys on nyt loppu ja hän makaa nyt rakkaan aviomiehensä vieressä.
---------
Minäkin olen jatkanut itseni uudistamista, voin ylpeänä ilmoittaa että olen jo laihtunut vajaa 6kg, eli meno jatkuu näin. Elämästä ei selviä hengissä mutta lupasin fammulleni elää joka päivä niin etten kadu kun olen 87 vuotias. Ja sen lupauksen pyrin pitämään - itseni takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti