Ruokapöydässä ei saa laulaa, ja muuta mietelmiä

Viime aikana mediassa on kohunnut keskustelu joka alkoi Nina Mikkosen esiintymisestä ylen aamuteeveessä, en aio sen kummemmin ottaa kantaa rva Mikkosen esiintymiseen vaikka voinen sanoa että Melindalla on paremmat keskustelutaidot kun tällä nelikymppisellä naisella. Minua vaivaa vaan kovasti se jälkipuinti joka on tullut tämän esiintymisen jälkeen. Kaikki äidit tuntuvat kamppailevan siitä kuka on paras ja kenen muksu yltää pisimmälle elämässään ja millä eväillä sinne mennään. Olen yh enkä siihen hommaan ryhtynyt vapaa ehtoisesti, taisi olla vaan se tylsä tosiasia että kasvoin nopeammin vanhemman rooliin kuin eksäni ja olin jopa tyytyväinen siihen perhe elämään. No eron jälkeen olen löytänyt uusia puolia itsestäni, en siedä sitä että ihmisiä kohdellaan eri tavalla heidän taustansa takia tai jonkun muun syyn takia, mutta kunnianhimoni ei anna minun levähtää vaan jatkan matkaa läpi harmaan kiven vaikka kroppa huutaa jo armoa.
Olen mielestäni suhteellisen hyvä äiti, kyllä, mokaan varmaan päivittäin, menetän joskus hermoni ja lellin lapsiani. Vaadin heiltä myös aika paljon jaksamista ja reippautta ja sitä että puhallamme yhteen hiileen jotta pääsisimme yhteiseen päämäärään. Toki annan lasten olla lapsia, mitä muuta voisin odottaa heiltä, mutta en jaksa ymmärtää miksi äitiys olisi kaikki kaikessa minun elämässäni ja miksi minun oikeus olla persoona jotenkin riistettäisiin sillä hetkellä kun minun kohdusta syntyy vauva.
Joka tapauksessa, minä opetan lapsilleni että elämä ei aina ole reilua, lähtökohtia on eri, mutta niiden ei tarvitse leimata ihmisiä loppuelämän ja tytöt oppivat perheen tärkeyden koska vaikka olenkin auktoriteetti en ole diktaattori ja kompromisseihin pitää pystytä aina, mutta he oppivat tietämään sen että äiti tukee aina niin kauas kun siivet kantavat niin äiti hurraa heille.

----

Eilen olimme hautajaisissa, Fammu on nyt saatettu haudan lepoon ja en vieläkään jaksa ymmärtää että hän on oikeesti poissa. Tytöt käyttäytyivät mallikkaasti ja saivat osakseen kehuja (eli niin hyvin tämä yh joka vie lapset tarhaan on osannut homman hoitaa :p ). Nathalie oli mun sylissä kun kyyneleet vierivät poskillani ja hän katsoi minua oudoksuen ja huolestuneena. Rakkaat tyttäreni kertovat minulle että elämä jatkuu. Melinda muistaa fammuni, Nathalie ehkä autettuna.
Melinda ei ehkä ihan kuitenkaan käsittänyt hautajaiskonseptia vaikka olemme jutelleet ummet ja lammet kuolemasta ja olen pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin joita on ilmaantunut.

Kun muistotilaisuudessa laulettiin virttä niin Melinda sanoi kuuluvalla äänellä:
-Äiti, ruokapöydässä ei saa laulaa.

Kun lähdettiin muistotilaisuudesta ja Melindalla oli masu täynnä kakkua hän sanoi:
-Äiti, hautajaisissa on hauskaa.

Vaikka tämä nyt ei ehkä ole niin hirveen fiksusti sanottu, niin hautasimme 87 vuotiaan naisen jolla oli hyvä elämä, hän kuoli rakkaidensa ympäröimänä jättäen tyhjän aukon jälkeensä.
Siinä mielessä niin meidän olisi pitänyt juhlistaa sitä elämää jonka hän sai ja olla kiitollisia siitä että saimme olla osallisena siinä, saimme tuntea hänen rakkauden ja aurinkoisen luonteensa, ja voimme iloita siitä että hänen kärsimys on nyt loppu ja hän makaa nyt rakkaan aviomiehensä vieressä.

---------

Minäkin olen jatkanut itseni uudistamista, voin ylpeänä ilmoittaa että olen jo laihtunut vajaa 6kg, eli meno jatkuu näin. Elämästä ei selviä hengissä mutta lupasin fammulleni elää joka päivä niin etten kadu kun olen 87 vuotias. Ja sen lupauksen pyrin pitämään - itseni takia.

On se Ä-I-T-I ihmeellinen asia

Noniin, haluan aloittaa kertomalla että nyt sitä NEXTiä saa Suomesta, verkkokaupasta, http://www.nextdirectory.eu !!!!!!

Eilen käytiin Ikeassa, tänään mittailtiin keittiötä ja kylpyhuonetta, ja jestas meillä on töitä edessä.

Tytöt puhui kuolemasta tänään tai no Melinda puhui, samaan syssyyn hän alkoi murehtimaan tulevaisuuttaan, "Äiti, minne mä sitt muutan kun susta tulee enkeli, mä en halua asua yksin kotona" ja yritin selittää että sitt kun musta tulee enkeli niin hän asuu jo omassa kodissa, hänellä on ehkä omia lapsia ja joku poika jota pussata. Jolloin seuraava murhe esiintyi, "Äiti saanko mä ottaa mun nuket mukaan sinne kun muuta omaan kotiin?" Lupasin että saa.

Uhmaikä on mun ehdottomasti inhokki aika lapsen kasvaessa, koliikki itkut on pientä kun vertaa uhmaan, lapsi heittäytyy poikkiteloin lattialle ja huutaa murhaa kun äiti on niin tyhmä ja yrittää pukea ulkovaatteet päälle, puhumattakaan siitä että tyhmä äiti ei innostunut muovailuvahan pläästimisestä. Melinda katsoo minua välillä ja sanoo, "Äiti olen todella suuttunut ja pettynyt sinuun". Mistä lie tuon oppinut.... (e-eei multa... )
Nathalie taas osaa kaiken itse, pirkule sentään kun äiti pilaa hänen näytönpaikat, nostaa rappuset alas kun meillä mukomas on niiiiin kiire ja laittaa vaunuihin istumaan kun mä osaan kävellä jo ja juostakin. Lapsen oikeuksia sorretaan.

4,6 kg vähemmän äitiä tänään, alkaa jo hieman tuntua saavutukselta, matkaa on vielä paljon mutta alku on ollut vahva. Huomenna taas töihin... asia jota inhoan enemmän kuin uhmaikää on aikaiset aamut, niitä en siedä.

Plärinää

Huh mitä elämää elään juuri nyt, projektikoordinaattorin hommat ovat "hieman" stressaavia mutta että se on hauskaa. Kouluakin pitäisi käydä ja projektityöharjoittelussa olen viettänyt aikaa, aamusta iltaan.
Tytöt tuli kotiin tänään, olivat isänsä luona kaksi yötä, Melindan kohokohdat tapaamisesta oli isän räiskäleet ja isän ostama muumi dvd josta sain selvän kertaelman, tosin en sitä sillain kaivannut.

Huomenna minun äitini tulee Suomeen, minun rakas oma höpsö äitini ja sitten urakka alkaa, remppa, sen jälkeen minua ei paljon netissä ehdi näkeäkään kun säntäilen rempan ja koulun välillä. Pysähtyen hengittämään ja katsomaan tyttärieni leikkiä. Viattomia, ihania, kauniita.

Viikko hiilihydraatitonta ruokavaliota, makeanhimoa ei nimeksikään, kiloja menetetty 3,5... Liikuntaa on tullut pakkomielteeksi, inhoan sitä että Wii lauta haukkuu minut jos en "atleast take your body test everyday", joten steppaan joka ilta. Lisään latinotansseja repertuaariin (tosin ei Wiistä), nyrkkeilen kuin hullu, ja joogaan. Olen jo päättänyt että ny selvitän tän pirun syömishäiriön ja jatkan elämääni upeampana.

Huomenna taas töihin ja tytöt tarhaan ja lauantaina sitten juostaan kuin hullut kaupat läpi, nyt se remppa alkaa...

Pidä kakaras kurissa!!

Tultiin juuri kotiin tyttöjen kanssa bussilla, matka ei sinällään ollut erikoinen juttelin Melindan kanssa ja Nathalie inisi välillä. Ei sinällään hirveen merkillistä koska päivä on ollut pitkä, nälkä kurnii masussa ja toppavaatteet lämmittää liikaa bussissa. Mutta Nathalie ei mitenkään ollut hankala ja Melinda ei todellakaan.

Pysäkkiä ennen meitä yksi nuori tyttö, ehkä 16-17 vuotias sanoi juuri kun astui bussista ulos; "Pidä kakaras kurissa", tohon en päässyt lätkäisemään mitään takaisin joten puran tänne.

Ensinnäkin samat terveiset äidillesi, kysyppä häneltä jos joskus itse 2 vuotiaana inisit.
Toiseksi kuinka monta 2 vuotiasta olet itse paimentanut?
Tajuatko ollenkaan että minä juttelin ummet ja lammet lasteni kanssa jotteivat he alkaisi inisemään kovempaa?
Tiedätkö ollenkaan siitä että 2 vuotias joka on väsynyt, nälkäinen ja hänellä on hieman kuuma ei välttämättä osa pukea näitä asioita sanoiksi.

Ja viimeiseksi, sinäkin olet kakara, minä olen sinua vanhempi joten sinun kuuluu kunnioittaa minua.

Ok, teiniangstia tiedän, enkä yritä kirkkain silmin vakuuttaa teitä että lapseni ovat aina fiksuja ja käyttäytyvät hyvin, ne joilla on enemmän kokemusta kuin kakaralla bussilla tietäisi että valehtelen. Mutta uskallan väittää että lapseni eivät häiritse muita jutteluillaan.

Ainut mikä harmittaa on että tämä lohkasu pilasi mun fiiliksen hieman, päivä on mennyt ihan hyvin muuten. Ja meinasin vielä kun jäätiin pois kävellä pysäkki taaksepäin luisteluradalle katsomaan jos tämä kakara on siellä ja puhua suuni puhtaaksi, tosin lapseni ovat vieläkin väsyneitä joten jätin väliin.

Nathalie 2 vuotta!!!

6.1.2007

klo 01 maissa yöllä supistukset alkoivat tiiviimmin, menin suihkuun ja katsoin eksän kanssa Nypd Blueta boksilta. Eksä kyseli josko supparit olisivat jo lähtösuppareita, mihin en uskonut kunnes alkoi sattua ihan kunnolla.
klo 2 soitettiin jo mun äidille joka oli Suomessa ja vietiin nukkuva Melinda mummin hoiviin ja lähdetttiin kohti Tyksiä.

Tyksissä todettiin että olin 3cm auki ja vietiin osastolle missä keinuin tuolissa ja vitsailin hoitajien kanssa, menin suihkuun ja kivut alkoi jo olla sellaisia että teki mieli lyödä eksää turpaan (tällöin olimme vielä yhdessä ja jotenkuten rakastuneita)... Hetken päästä sain epiduraalin ja nukuin, vähän ennen kymmentä menin soittamaan vanhemmilleni että ollaan sairaalassa, kun juttelin äitini kanssa sanoin etten voi puhua enää kun ponnistuttaa niin. Juoksin takaisin huoneeseen ja eksä soitti hoitajan paikalle ja sitt alettiin jo ponnistamaan. Koska eka synnytys oli helvetillinen niin vaikeroin etten halua ponnistaa ja että eksä synnyttää tällä kertaa kun lapsi oli jo pihalla ja minä hölmistyneenä totesin että "joko?"

6.1.2007 klo 10:12 saimme kauniin ihanan tyttären 50cm 3280g joka sai nimekseen Nathalie Malita Elina ♥♥
Tänään tämä bembi täytti 2 vuotta, minun rakas tyttäreni.

Sunnuntaina vietettiin synttäreitä isomman porukan kanssa ja eksä kävi meillä tänään syötiin syntymäpäivä sankarin toivoomaa nakkikeittoa ja jäätelöä, pelattiin vähän pelejä. Oli ihan mukavaa, nämä hetket on sellaisia etten jaksa muistaa miksi erosimme eksän kanssa, ja surettaa että emme ole enää perhe.

Mutta eksää lainaten; saimme kaksi kaunista ja ihanaa tyttöä.

Tähdistä ja enkeleistä

Hysteerisen lyhyen yön jälkeen olen vaan kyennyt itkemään väsymyksessäni ja Melinda on kysynyt minne vanhafammu on mennyt. Olen selittänyt että hänestä tuli eilen enkeli joka istuu tähden päällä.
Melinda sitt kysyi jos minustakin tulee enkeli joskus ja kun vastasin myöntävästi hän alkoi itkemään ja sanoi;

-Mutta äiti, mä en halua että susta tulee enkeli.

Silloin itketti jo kunnolla ja sanoin etten halua tulla enkeliksi ennen kuin olen tosi vanha ja Melinda ja Nathalie ei enää tarvitse minua. Lupasin myös odottaa heitä tähden reunalla kun aikani on koittanut. Sen jälkeen Melinda ei pelännyt enää, ja noin niinku iällisesti katsottuna niin kuolema ei kolkuttele vielä ovelle.

Kun olin 14, minulla oli uskonpuute, pelkäsin kuolemaa ja ahdistuin ajatuksesta että minä voin kuolla. Nyt ei enää ahdista, turhaa luonnollisia asioita on pelätä.

Väsyttävä ja turhauttava päivä takana. En ole ihan vielä käsittänyt että Fammuni joka oli kuin auringonpaiste on jättänyt meidät. Huomenna takaisin Turkuun ja Nathalien synttärikekkereitä järjestelemään.