Baby news

I have to admit I´m not especially a fan of children other than my own of course, other peoples kids are the ones screaming on public transportation or throwing themselves on the floor on shops, they´re also the one you can´t shout, shut up too. My own girls of course are angels or maybe I´d just like to believe that.

I don´t particulary want more kids of my own, might be I´m a bit afraid of being a single mum again. But anyway.

I´ve recently felt fine, nothing special going on to be sad or particulary happy about but after all shit I´ve gone through it felt nice to have a mellow period. BUT

Bomb one. The X:s girlfriend is moving in with him. *dislike*

Bomb two which is way way heavier than the first: My dad who´s 58 is expecting a baby with his girlfriend 39. I am devastated since my dad´s so old.

So this time the babynew made me upset, sad, angry, sorry, and chocked.

Now I have kinda eliminated all men in my life since my dad and I aren´t speaking after a huge fight. My X is well an X. And that´s it.

So now I´m waiting for bomb number three....

uutta.... nytt...

Olen tässä asunut jo kohta 6kk ja kämppä on ollut aika mullin mallin, ei oo ollu rahaa eikä mielenkiintoa tehdä mitään asialle... eilen mentiin sitt ikeaan isäni kanssa ja tänään sain tyttöjen huoneen sille mallille että oon todella tyytyväinen, ainut on että verhot puuttuu ja lamppukin pitäis vaihtaa kattoon... Keittiönkin sain sinnepäin ruotuun tänään, huomenna töiden jälkeen jatkan hommia ja toivottavasti pian sais kuviakin esitellä...
Mutta kaipaako joku pinnasänkyä tai syöttötuolia niin mulla olis myynnissä, halvalla lähtis kunhan lähtee,,,

Ja nu har jag bott här snart 6 månader o lägenheten har varit ganska kaotisk, har avrken haft pengar eller intresse att göra någo åt den... men igår for vi med min pappa till ikea o idag har jag fått flickornas rum i de skick att ja e supernöjd, ännu fattas lamporna o gardinerna, kanhända man måst fara till ikea på nytt efter nästa lönedag... Förhoppningsvis kan man snart visa upp bilder från hemmet...
Men behöver nån en spjälsäng o matstol så ja har till salu, de far billigt, bara de far...

-update of some kind-

Once upon a time there was a mum that broke. Mister X has been away for 3 weeks and me and the girls lived in this threesome for six weeks in a row. I am at the moment so tired since I´ve been having long and stressful days at work and then the girls, I haven´t had time for the gym or myself, my apartment looks like shit and I want to be alone and take it easy in my own peace, is that too much to ask.

The X is coming home on sunday and I am going to send the girls to him and I wont take no for an answer even though I know we´re up for a fight once again.

If I only could erase the past...

I´m getting married... To myself!!

So after my last writing on my blog I started thinking about myself and my journey that hasn´t been easy. I acctually thought that I haven´t taken enough credit for myself or maybe I´ve let myself down or perhaps beaten myself up a bit too much. So who´s up for a party? I am!

After watching sex and the city I got an idea, I want to throw a party for me, celebrating me, myself and I... I know it sounds selfish but in a way it´s not. I am not so for marriage in fact I don´t really get why people get married cause well I lost faith. But I have faith in many other things and in the front is the fact that I have faith in myself.

Therefor I´ve decided to marry myself and throw myself a huge party. I want to celebrate the new wholesome me who has faith in herself. So I´m getting married to myself promising to love, honour, respect and have faith in me for the rest of my days. Yes I´ll have a fancy dinnerparty with fantastic food, desserts, drinks and dresses with flowers and music, and I´ll even buy myself a ring.

So let the planning begin...

Thoughts from the dark side...

As many of you know I was forced to grow in the last 3 years, I was forced to examine myself really closely and open each and every door I chose to keep shut because I was afraid.Each journey back to moments of love, happines, loneliness, confusion and emptiness brought with it new pains, from realising life isn´t as simple as one might think it when you´re 19 years old and high on the euphoria of being in love.Depression is for me the ugliest word of mankind it revolves around itself but also works as a spiral in which one totally gets lost. Coming up from that spiral isn´t the easiest thing since there are constant objects knocking you out or just pushing you down. It takes more than a little determination and mostly hope for a life that will feel better or just different than the grey and black smoke which you are inhaling while being in this hole that consumes all of you.There was never doubt from anyone that I didn´t love my daughters unfortunately this love also caused me so much pain and grieve. I felt as if I let them down when I let their father down by being selfish and depressed so consumed by my own hurt he hadn´t caused and I was vomiting poison around us ultimately destroying the only thing that kept me somewhat sane, my family. Oh that day I lost it all and the pain washed over me like a tsunami and I almost drowned and I was almost disappointed by the fact that I didn´t.So slowly I started gathering myself, like a jigsaw puzzle piece by piece and I saw the big picture which caused me to fall in to mourning and wanting to flee myself it´s scary to be capable of hating oneself so much and the hardest part about my whole journey was to forgive myself for being naïve and selfish.Not that I entirely blame myself for the death of my daughters family but I do keep myself responsible and that I can´t forgive. I had the world in my hands, a man that really did love me and two daughters that I adored. I screwed it up. It´s easy to seek for others to blame it on and boy did I do that. I blamed my parents for not seeing my pain when I was a kid, I blamed my grandfather for dying when I wasn´t ready to let go, I blamed my ex for almost everything except the world wars. Not wanting to admit I lived in an emotional shutdown a vacuum bubble where no emotion good or bad could reach me.That bubble burst when I realized what I lost and I devoured myself in hating people who had it all and could take care of it like a flower. Not that I am particulary good with flowers, I seem to kill them with either too little or too much nourishment, kinda like my relationships.It wasn´t easy to forgive everybody I blamed, it was the hardest part not to beat myself up for all my mistakes cause I couldn´t turn back time, the only thing I really really wanted.I allowed myself to slip into the softness of being numb, not feeling, not seeing, not hearing. I was inevitably in for a rude awakening.I woke up one day and the feeling of being beyond hope was gone I might even say that I could from the distance hear Gloria Gaynor singing I will survive. And then one day I stood tall, proud of myself and the fact that I had delt with 14 years of repressed feelings and emotions. There was a downside though. I saw how much I hated being there in that black endless tunnel and how much I enjoyed being outside where I could see the colours. I felt like a kid in a candystore and looked like one who lived there for ages.I started changing, not only on the outside but on the inside as well, I walked around like I lived in a glasshouse afraid of moving too much for I was afraid that the consequense would be being dragged back. I ignored my instincts and fell over, and did something I swore I never would for the fear of being dragged back in that misery called a relationship. I felt almost superior being so cold and cynical towards relationships and I didn´t allow myself to feel alone or left out, that would have meant a huge setback for me on my journey towards being a cold hearted bitch which is and was my ultimate goal.But I let myself slip and I regret it, when all the pink clouds dissappeared and I saw that everything was once again going to fall apart even though the optimist in me tried to calm me down by saying "just a minor bump in the road you´ll be ok". What took me by surprise was the fact how deep the hit struck. Not so much the loss of a person I didn´t even know so well but the feeling of failing once again at something struck my superior cold hearted bitch heart and opened up old wounds and now I once again have to go through the rage I feel for myself beating myself up inside screaming you fucking loser you´ll never make it, when will you get it right, when will you acctually figure this shit out, stay away from anyone and everybody that has the capacity of bringing you loss, do not gamble with emotions you always lose.So when I woke up today I felt like a huge brick layed on my chest, and all the colours had faded into something grey. I realized I missed my daughters and the sensation of waking up with Melinda crawling to my bed and beside me he layed the only man that I´ve ever loved and probably always will love in one or another way and once again the grieve I had under control struck me like a tsunami and I fell into my fathers arms like a 4 year old weaping and hoping he´d fix it.So I sat in the sun and made a decision. I think my grandmother who once was betrayed by love and never loved again said the words with me. NEVER AGAIN. I will never ever again be made a fool by anyone, I will kill just to be sure not to be killed or wounded. I will never again give place for pink fluffy clouds to come into my life and most importantly I will never again lose sight of myself. There wasn´t much left of my heart when I let myself believe I could be handled with care and not once again find myself in the darkness. When I looked at my heart today I saw that there is just enough left for me and my daughters. I might have lost the fight when it comes to relationships but I won the war in love, I have my daughters.Therefor I now want to acknowledge the fact that I will never again let myself slip and never again will I believe in fairytales.I read once that some famous person sayed "I wasn´t born a bitch, it was the men in my life that made me one" I don´t really agree even though I kinda do. It was the men in my life that forced me to see myself and I didn´t like it, therefor I was forced to shut myself in.Sometimes I think of that one morning when we all four lied there, relaxed, happy and loving each other, I think we smiled, if we didn´t my heart did, cause that´s the picture I have left of the two families I layed to rest for eternity, and each day I have to accept they´re gone.If I´d just known, how to save a life... then I would have saved my own.

24

Jag är 24 år, o firade med stil. 1 vecka innan min födlare bakade jag och flickorna en jordgubbskaka och förra söndagen så sprängde snobben banken genom att ta mig till Hong Kong för min födelsedag. Life´s good.

Trots allt detta är det tuffa tider för en drömmare, har viktiga beslut att fatta gällande mina älskade döttrar, och att inte vara egoistisk är ganska svårt. Mitt ex har på sistone visat enorm mognad och kompetens och flickorna avgudar honom, nästan till den grad att jag är lite svartsjuk. Har sett flickorna allt för lite på sistone och det känns jätte illa för nu för första gången i mitt liv kan jag säga att jag saknar som om mitt hjärta skulle torteras.

Vad som gäller mina tidigare funderingar om pessimism och cynisism, visst lever det med, men jag insåg att alla personer är olika och att jag måste fånga stunden och leva som jag lär..

Jag väljer mina vägar och mitt resesällskap, och kanske min terapeut hade rätt när han sa att jag är för rastlös. alltså lugnar jag takten. Om en månad så ser livet annorlunda ut igen då jag blir vuxen igen, förhoppningsvis så får jag fast min dietrutin igen så de övriga överlopps 15kg sku fås bort.

Men just nu, skall jag vara tacksam över vad livet gett och att jag har människor i min omgivning jag bryr mig om.

That was then... this is now

Idag började jag tänka på livet och hur det ändrar. Personlighetsmässigt alltså.
Förut var jag en helt annorlunda människa, nertrampad och sjuk. Jag såg inte skogen för träden och trodde att jag kunde rädda ett dött förhållande genom att underkasta mig själv, så var bevisligen inte fallet.

Men idag kan jag vara tacksam över min upplevelse med mitt ex.
Jag lärde mig något värdefullt om mig själv, främst det att jag klarar av ganska mycket motgångar fastän jag knakade i fogarna så överlevde jag det mörkaste året i mitt liv och städade bort gammalt skrot på samma gång, jag lärde mig leva för mig själv, så att jag mår bra.

Men det kom något annat istället, rädsla för nya förluster och rädsla för att släppa någon nära, nån som kan förstöra mitt lilla imperium jag byggt upp runt mig var jag är diktator och gör saker på MITT sätt.

Så nu är jag i ett förhållande, vilket är en positiv grej, jag tycker väldigt mycket om personen jag sällskapar med men är inte riktigt bekväm med att öppna mitt hjärta för senast jag gjorde det blev jag knivhuggen, torterad, förstörd och förkrossad, en upplevelse jag inte behöver uppleva på nytt. Visserligen är personen en annan den här gången, vår dynamik är annorlunda och att gå på tårna är inte okej hela tiden, men min fråga är, kan man någonsin älska som om man aldrig varit sårad? Kan ens hjärta någonsin överleva den misshandel mitt hjärta fått, repa sig så mycket så att man kan ge det åt någon annan för att be handled with care?
Jag är långt ifrån de tre skräckinjagande orden då allting blir hundra gånger allvarligare än nu, för övrigt kan jag säga att så är han med, detta vet jag tack vare öppen dialog.
Men ändå, kan man hela tiden vara på sina tår men ändå satsa på något man vill få och fungera?

Jag vill inte bli underskattad, kvävd, förstörd eller förnedrad igen... allting kommer med en risk.

För övrigt så är det underbart varmt i Finland, det intresserar nästan att vara på jobbet istället för på beachen men what gives... ha knappt hunnit sätta min fot på gymmet..

From damaged goods to a new improved person :)

Måst man vara rädd för att allting rasar?

Jag är en obotlig pessimist och cyniker därför måste jag nu säga att jag lever med en liten skräck hela tiden att allting skall kollapsa för att jag tror att i varje människas liv finns en del grundsaker som gör livet bra nämligen:

Familj; jag har två vackra döttrar som jag älskar och avgudar, samt en syster, en mamma och en pappa som finns där för mig då det behövs (plus i marginalen)

Boende; jag bor i en underbar lägenhet på ett underbart ställe, det enda minuset är att duschskåpet ännu också är i vardagsrummet och jag inte ännu heller släpat mig till Ikea för möbler. (men ett plus ändå)

Kärlek; jag har en man i mitt liv som jag bryr mig om och som bryr sig om mig, vi planerar framåt. (plus i marginalen igen)

Pengar; Jag har anställning hela sommaren fastän lönen är skit, men jag har även anställning ända tills årsskiftet med en mycket bättre lön som möjliggör en hel del för mig ekonomiskt sett. (Plus igen)

Hälsa; jag har gått ner massvis i vikt, fastän motivationen är på minussidan att gå ner mer så är jag frisk. (plus igen)

Alltså är alla dessa detaljer på plus nu, så pessimisten och cynikern i mig undrar vad som rasar först? Fast den lilla optimisten undrar om något måste rasa och varför jag inte njuter av situationen som den är nu då det känns som om det är medvind i nerförsbacke. Vidare undrar jag om det finns en kvot för hur mycket skit man skall vada i under en livsstid och om jag fått min beskärda del redan?

Ja, jag har jobb, jobb, jobb, mina flickor var här nyligen, dom bor hos sin pappa i sommar vilket är ganska jees. Imorgon skall jag på tjejkväll med goda vänner och på onsdag är det snobberier för hela slanten med min favorit snobb...

Life´s good! Ha en bra sommar!

You are what you eat

Dags att riva sig i kragen igen, blev lite lat i något skede och suget efter rågbrödet blev så stort att jag gav efter.. Men de senaste 4 kilona har nog farit så trögt att jag måste återgå till lchf för jag har inte tålamod till nån superlångsam "Ät allting med måtta diet". Så igår tänkte jag fine, vi skippar kolisarna meeen, gårdagen blev annars lite vrickad och jag var ganska sjuk, har ännu heller inte riktigt återhämtat mig ordentligt så får se hur mycket man överlag får i sig.

Av nån jädrans orsak kändes det som om hjärtat skulle ha haft race igår så jag beslöt mig för att sova med min pulsklocka. först gjorde jag ett fitness test med den (vilket var tämligen lätt klockan 1 på natten eftersom det innebar att ligga stilla) Resultatet var good :D
Men jag misstänker att det inte är good enough att ragga upp ♥snobben♥ (som förövrigt är mitt smeknamn åt min pojkvän) på en länk runt iddan eftersom jag troligen skulle dö, fast jag är fast besluten att till slutet av sommaren så skaa vi springa runt iddan tillsammans alltså måste jag träna som en dåre nu.

Body pumpen har börjat ge resultat, man börjar urskilja muskler under allt fett och mina bröstmuskler från min kortlivade simkarriär är där igen, inget jag saknade för jag har helt fel kroppstyp och således är dom enorma.

Men efter en natt med pulsräknare kan jag konstatera att jag förbrände 238 kalorier genom att bara sova i 7 timmar medans jag på ett body pump pass förbränner 400+ i genomsnitt.

På ett spinningpass kan man i bästa fall komma upp till 700+ alltså skall man inte räkna med sovandes mirakulösa förbränning.

Så, vi taggar vidare med första etappmålet att springa runt iddan med snobben, måst dock övertyga honom om saken först :p

Nu gott folk, bikini säsongen är här, jag utmanar er att trots sommaren leva ett hälsosamt sunt motionsfyllt liv... ;)
För övrigt så mår flickorna bra och jag mår psykiskt suveränt, dock de fysiska välbefinnande kan diskuteras eftersom jag är sjuk :( Mitt liv tog en snabb vändning då jag träffade en man som hädanefter kommer kännas som snobben i min blogg.
Det är ljuvligt att vara kär ♥♥

Kuinkas sitten kävikään...?

Hiljainen kausi selvästikin menossa kun ei jaksa/viitsi innostua bloggaamisesta ja kun mukomas ei ole edes mitään kerrottavaa... No nyt kurkistelen kaapista ulos 20kg kevyempänä ja kerron että itse kyynisyys murtui kun kuvioihin astui fiksu ja filmaattinen mieshenkilö. Emme ole kauan yhdessä tallanneet mutta tuntuu mielettömän upealta olla hänen kanssaan ja höpötellä kaikkea maan ja taivaan välillä ja ei ne suudelmatkaan liiemmin häiritse :p

Joten vaaleanpunaisessa pöhnässä ollaan ja kesä tulossa, parin viikon päästä apina ja prinsessa muuttavat isänsä luo kesän yli ja tämä äiti ihminen kirmaa kesälaitumelle ihastuksena kanssa...

Joten kesäkuuta odotellessa ♥

Muksaa kesää kaikille jotka tänne blogiini joskus harhautuu!!!

show off

Tähän ollaan nyt tultu ja matka jatkunee... :D

Här är nu lite bildbevis på vägen hittills, o jag taggar vidare...

picture 1: This is where I started at

picture 2&3: -10kg

picture 4 & 5: -15kg and those bloody first goal pants fit, mind the bulging tummy I just ate :S and the trousers might be a little tight still :p

1

2&345

And the dream lives on...

Long time no write... De ha varit busy, busy times på sistone...
Men nu tänkte jag uppdatera mig...

Men först skall jag ropa "Hurraa" för -15kg är faktum sen nyår :D

I min kalender står det på 1.1.2009, "Time for empowerment", empowerment är annars också en tes jag är övertygad om, men jag arbetar för det.

Men till stor hjälp är naturligtvis, mitt gym var man kan tagga 100 pass i veckan om man vill, men jag vill inte så jag taggar 1 pass/dag... Däribland body pump som är min kärlek eller gymstick som är svinkul det med...

Vidare är vårt nya hem färdigt och flytten sker snart, dvs jag borde packa, men vem orkar seriöst?

oisko jo kerrottavaa...

Hellou,

Long time no write...

yksi syy voisi olla että elämäni on suhteellisen tylsää ja kulkee normaalisti eteenpäin ilman sen kummempia töyssyjä... mutta kerrotaanpa jotain.

Olen ollut viikon etelä-Lapissa tarkalleen ottaen Rovaniemellä, siellä ei edes ollut kylmä mutta matkan varrella käytiin Kemin lumilinnassa joka oli minulle pienimuotoinen pettymys, siellä oli kylmää...
Draamalta ei selvitty kun minä "hurjapää" eksyin metsään kun tarposin lumikengillä siellä, onneksi löysin tieni ulos koska en istu metsässä kirjoittamassa tätä.

Kiloja on muuten menetetty vajaa 14, eli ihan kivasti menee, tosin ruisleipää teki niin hirveesti mieli että sorruin ja rangaistukseksi sain kovan vatsasäryn, joten tuskin huominen punnituspäivä tuo kesää vielä, tai ehtiihän sitä vielä reenata kovalla vauhdilla tänään, jos jaksaa.

Tytötkin on valloittavan ihania, Nathalie on vaan saanut uuden yöllisen harrastuksen jota ilman oltaisiin pärjätty erinomaisesti. Heräsin klo 3 yöllä pari yötä sitten Nathalieen kiljuntaan, hänen sänky oli tyhjä ja hän seisoi keittiössä huutaen purukumin perään, kun nostin hänet syliin hän nukkus, joten sain ensimmäisen kerran tavata unissakävelijän, ja se oli oma tyttäreni.

Huomenna meen työhaastatteluun ja toivottavasti saisin työhaastattelupyyntöjä lisää koska kesä on haaveiluasteikolla upean upea. Saan viettää sinkkukesää sielujen kyllyydestä koska eksä ja mä vaihdetaan rooleja kesäksi ja tytöt asuu väliaikaisesti hänen kanssa, aion treenata ja käydä jokilaivalla ja tehdä kaikenlaista mielekästä...

Melindakin on oppinut uuden taidon, hän osaa sanoa ärrän, joka tulee esille sillä tavalla että hän korrostaa kaikkien sanojen ärriä ja välillä hän murrisee :D

Melindalla näyttäisi myös olevan jonkinverran matikkapäätä koska simppelit laskut onnistuu helposti ja kun kehuin ja sanoin että minä en ole mikä matikkanero niin Melinda sanoi:
- Ei se mitään äiti, mä voin opettaa sinua...

Juu en mä niiin huono kuitenkaan ole... :lol:

Don´t stop me now, I´m having such a good time...

...I´m out of control, I´m gonna go go go ooh explode, I´m burning through the sky yeah two hundred degrees that´s why they call me mr fahrenheit I´m travelling at the speed of sound...

Idag sprängde jag banken, -10 kg!!! Wuhuu första etappen nådd, fy attan så det känns bra!!!
Igår var jag först och lekte about 2 timmar med Wii:n, sen traskade jag halft springades halt promenerande till boxbiccen var Po-po-po-pokerface fastnade i mitt huvud (usch inte alls min typ av låt). Sen kom min goda vän Mikaela hit för hon påstod sig vara ett gråtande barn som aldrig fått ett tv-spel så vi spelade Wii sports och Wii Fit en stund, såg troligen ut som små idioter då vi bowlade :) (Aningen trist att bowla elektroniskt måst jag säga).. Sen testade vi vår Body age på Wii sports och blev båda glada pensionärer :/

Nu sitter jag och lyssnar på Queen - Don´t stop me now och känner mig som en fjäder, okej överdrift gånger hundra men oujee etapp 1 nådd. Jag skall definitivt fara ut idag igen, tagga en rejäl länk då staminan börjar öka, igår sprang jag (joggade) 2km utan att känna mig död, och jag hatar att jogga... Jag är så nöjd och ja, jag tänker för tillfället bryta jantelagen och säga att jag är stolt över mig själv, och om jag ska låsas in gör det på ett gym :D


För övrigt så ska jag idag skriva färdigt mitt skolarbete, tvätta lite byk och vänta mina döttrar hem.. Känna mig stor som ett hus och dunka mig själv i ryggen och vara sliskigt nöjd över hur duktig jag varit.

Förra veckan så var Nathalie lite ledsen en dag som jag lämnade henne på dagis, och som en mamma bör fick jag lite illa och vara så jag höll flickorna hemma en dag, vilket jag hastigt ångrade då Nathalie beslöt sig för att göra en manikyr åt sig själv med hjälp av mitt bruna nagellack, någon som vet hur nagellack lossnar från kläder?

Jeps men nu ska jag gå och mysa i mitt sliskiga lyckorus tillsammans med min fil och mina frusna bär... I´m a racing car on my way to Mars like Lady Godiva, I´m gonna go go, there´s no stopping mee...

Vad man inte gör för att slippa skriva skolarbeten...

Alltså bloggar man... :D

Jag ser framemot en ledig helg, flickorna far till sin pappa ikväll och jag skall se på filmer och göra skolarbeten för att jag måste men framförallt så skall jag sova, sova, sova.
Trots att min hosta ännu sitter segt så ska jag absolut tagga lite motion med, dra ut med stavarna till Impivaara och simma åtminstone en dag. Yoga och bicbox ska jag även fixa mig på, så att min en veckas latande i sjukbädden inte kommer tillbaks som onödiga kilon, det är en lång väg kvar till mål.
Ja, jag skall även svara på hur jag avverkat 9,5kg på 7 veckor. Vilket kan bli svårt för det är en lååååång historia.

Jag har diagnostiserad BED, en ätstörning som orsakar övervikt, efter intensiv terapi och en julklapp av mina föräldrar beslöt jag att försöka åtgärda problemet, julklappen var en Wii Fit.
Så jag måste tänka genom mina rutiner, vad gör jag åt skogen och vad är det svåraste med mina otaliga bantningsförsök. Jo, jag tröttnar på att äta sallad och gå hungrig, köper choklad och så sitter vi där sen igen. Nu dammade jag av kläder som inte gått på mig på en evighet i olika storleksklasser varav minsta är storlek 38. Läste in mig på ämnet på internet, vad vissa gör och andra gör. Sen genomled jag två hela dagar med nutrilett soppor (smaken är vidrig, så jag rekommenderar dem inte). Men jag fastnade för GI dieten. Jag har basically enbart eliminerat potatis, pasta, ris, spannmål, sötsaker och majs från min diet och äter nötter, kött, fisk, ostar, feta yoghurtar & filer och 1 kg grönsaker varje dag. På så vis blir jag inte hungrig direkt, mitt kalori intag har minskat drastiskt och det har inte ens varit svårt. I butiken tittar jag på godis och glass men egentligen vill jag inte ens ha dem så tillsvidare har dom blivit i hyllan. Jag har till och med godis kvar hemma från Nathalies 2 års kalas.
Motionen som egentligen var den biten som jag trodde skulle vara svårast har också varit lättfixad. Jag började med Wii Fit spelet o jisses sån dålig kondis jag hade, sen började jag på mina lediga dagar traska med stavar till simhallen som är ca 3km från mitt alltså en 6km promenad alltsomallt. I simhallen simmar jag 1-2km. När flickorna sover så gör jag muskelövningar och stepövningar på Wii:n. På skolans gym ränner jag på crosstrainern och gör muskelövningar, och på ett annat gym så går jag på timmar. Hemma dansar vi med flickorna, vilket är apkul enligt dem. Istället för hissen tar jag trapporna, istället för bussen så går jag.

Att 10kg runnit av mig är något jag är ganska stolt över, visserligen har jag kilon kvar att göra mig av med, varför jag beslöt mig för att nu greja det här vet jag inte och varför jag lyckas vet jag inte heller, men jag tar ingen stress, sakta men säkert och det är ju roligt också.

När vi flyttar skall jag ta medlemskap på ett närliggande gym som har barnvakt där, dyrt ställe men det blir värt det, först trodde jag att jag sku vara som en elefant i glashus men relativt fort stiger kondisen när den varit så kass från förut.

Så förhoppningsvis ser jag framemot en smalare sommar, visserligen har hjärnan inte hunnit med ännu så jag tror inte riktigt mina egna ögon, visserligen har jeansen blivit lösare och ansiktet lite smalare så jag tänker fortsätta och se vart vägen bär. Nästa projekt stundar under vårens gång, ge upp mitt nikotinförbruk och bli en sund och hälsosam person.

Melinda har dock varit lite rädd för det att mamma ska krympa eller bli mindre för när hon undrade varför jag inte åt pasta så berättade jag att mamma skall bli lite mindre varav Melinda började gråta o sa: Men mamma om du blir liten igen så kan du int vara vår mamma och jag vill att du ska vara Melindas och Nathalies mamma.

Sådärja, de va den historien... jag taggar vidare för word dokumentet i nedre balken skrattar hotfullt åt mig... -Hjälp-

By request

Tänään siskoni huomautti siitä etten ollut kirjoittanut blogiin pitkään aikaan, noh sanotaanko näin, kiirrettä on pitänyt.

Mutta syntisen pitkän ajan aikana olen:

- Loppuunvienyt työharjoittelu projektin hyvin lopputuloksin.
- Laihtunut 9,5kg !!!
- Valinnut kaakeleita sun muuta ja kämppä on ihan karmeen näköinen nyt.
- Sairastellut :( Kuten on Nathaliekin, ja eksäni vietti jopa yhden yön sohvallamme apuna.

Vielä pitäisi:

- Soittaa vuokranantajalle ja irtisanoa vuokrasoppari (ja jostakin ihmeen syystä mua pelottaa tämä)
- Pakata...
- Käydä Lapissa...

Joten juu, tällä hetkellä olemme suhteellisen terveitä, mitäs nyt ne pari ruuvia löysällä :p
Mä kuuntelen musiikkia koko ajan ja löydän uusia ihania juttuja kanss... Mutta yritän laittaa kuvia kun kirjoitus inspis taas iskee... ;)

Ruokapöydässä ei saa laulaa, ja muuta mietelmiä

Viime aikana mediassa on kohunnut keskustelu joka alkoi Nina Mikkosen esiintymisestä ylen aamuteeveessä, en aio sen kummemmin ottaa kantaa rva Mikkosen esiintymiseen vaikka voinen sanoa että Melindalla on paremmat keskustelutaidot kun tällä nelikymppisellä naisella. Minua vaivaa vaan kovasti se jälkipuinti joka on tullut tämän esiintymisen jälkeen. Kaikki äidit tuntuvat kamppailevan siitä kuka on paras ja kenen muksu yltää pisimmälle elämässään ja millä eväillä sinne mennään. Olen yh enkä siihen hommaan ryhtynyt vapaa ehtoisesti, taisi olla vaan se tylsä tosiasia että kasvoin nopeammin vanhemman rooliin kuin eksäni ja olin jopa tyytyväinen siihen perhe elämään. No eron jälkeen olen löytänyt uusia puolia itsestäni, en siedä sitä että ihmisiä kohdellaan eri tavalla heidän taustansa takia tai jonkun muun syyn takia, mutta kunnianhimoni ei anna minun levähtää vaan jatkan matkaa läpi harmaan kiven vaikka kroppa huutaa jo armoa.
Olen mielestäni suhteellisen hyvä äiti, kyllä, mokaan varmaan päivittäin, menetän joskus hermoni ja lellin lapsiani. Vaadin heiltä myös aika paljon jaksamista ja reippautta ja sitä että puhallamme yhteen hiileen jotta pääsisimme yhteiseen päämäärään. Toki annan lasten olla lapsia, mitä muuta voisin odottaa heiltä, mutta en jaksa ymmärtää miksi äitiys olisi kaikki kaikessa minun elämässäni ja miksi minun oikeus olla persoona jotenkin riistettäisiin sillä hetkellä kun minun kohdusta syntyy vauva.
Joka tapauksessa, minä opetan lapsilleni että elämä ei aina ole reilua, lähtökohtia on eri, mutta niiden ei tarvitse leimata ihmisiä loppuelämän ja tytöt oppivat perheen tärkeyden koska vaikka olenkin auktoriteetti en ole diktaattori ja kompromisseihin pitää pystytä aina, mutta he oppivat tietämään sen että äiti tukee aina niin kauas kun siivet kantavat niin äiti hurraa heille.

----

Eilen olimme hautajaisissa, Fammu on nyt saatettu haudan lepoon ja en vieläkään jaksa ymmärtää että hän on oikeesti poissa. Tytöt käyttäytyivät mallikkaasti ja saivat osakseen kehuja (eli niin hyvin tämä yh joka vie lapset tarhaan on osannut homman hoitaa :p ). Nathalie oli mun sylissä kun kyyneleet vierivät poskillani ja hän katsoi minua oudoksuen ja huolestuneena. Rakkaat tyttäreni kertovat minulle että elämä jatkuu. Melinda muistaa fammuni, Nathalie ehkä autettuna.
Melinda ei ehkä ihan kuitenkaan käsittänyt hautajaiskonseptia vaikka olemme jutelleet ummet ja lammet kuolemasta ja olen pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin joita on ilmaantunut.

Kun muistotilaisuudessa laulettiin virttä niin Melinda sanoi kuuluvalla äänellä:
-Äiti, ruokapöydässä ei saa laulaa.

Kun lähdettiin muistotilaisuudesta ja Melindalla oli masu täynnä kakkua hän sanoi:
-Äiti, hautajaisissa on hauskaa.

Vaikka tämä nyt ei ehkä ole niin hirveen fiksusti sanottu, niin hautasimme 87 vuotiaan naisen jolla oli hyvä elämä, hän kuoli rakkaidensa ympäröimänä jättäen tyhjän aukon jälkeensä.
Siinä mielessä niin meidän olisi pitänyt juhlistaa sitä elämää jonka hän sai ja olla kiitollisia siitä että saimme olla osallisena siinä, saimme tuntea hänen rakkauden ja aurinkoisen luonteensa, ja voimme iloita siitä että hänen kärsimys on nyt loppu ja hän makaa nyt rakkaan aviomiehensä vieressä.

---------

Minäkin olen jatkanut itseni uudistamista, voin ylpeänä ilmoittaa että olen jo laihtunut vajaa 6kg, eli meno jatkuu näin. Elämästä ei selviä hengissä mutta lupasin fammulleni elää joka päivä niin etten kadu kun olen 87 vuotias. Ja sen lupauksen pyrin pitämään - itseni takia.

On se Ä-I-T-I ihmeellinen asia

Noniin, haluan aloittaa kertomalla että nyt sitä NEXTiä saa Suomesta, verkkokaupasta, http://www.nextdirectory.eu !!!!!!

Eilen käytiin Ikeassa, tänään mittailtiin keittiötä ja kylpyhuonetta, ja jestas meillä on töitä edessä.

Tytöt puhui kuolemasta tänään tai no Melinda puhui, samaan syssyyn hän alkoi murehtimaan tulevaisuuttaan, "Äiti, minne mä sitt muutan kun susta tulee enkeli, mä en halua asua yksin kotona" ja yritin selittää että sitt kun musta tulee enkeli niin hän asuu jo omassa kodissa, hänellä on ehkä omia lapsia ja joku poika jota pussata. Jolloin seuraava murhe esiintyi, "Äiti saanko mä ottaa mun nuket mukaan sinne kun muuta omaan kotiin?" Lupasin että saa.

Uhmaikä on mun ehdottomasti inhokki aika lapsen kasvaessa, koliikki itkut on pientä kun vertaa uhmaan, lapsi heittäytyy poikkiteloin lattialle ja huutaa murhaa kun äiti on niin tyhmä ja yrittää pukea ulkovaatteet päälle, puhumattakaan siitä että tyhmä äiti ei innostunut muovailuvahan pläästimisestä. Melinda katsoo minua välillä ja sanoo, "Äiti olen todella suuttunut ja pettynyt sinuun". Mistä lie tuon oppinut.... (e-eei multa... )
Nathalie taas osaa kaiken itse, pirkule sentään kun äiti pilaa hänen näytönpaikat, nostaa rappuset alas kun meillä mukomas on niiiiin kiire ja laittaa vaunuihin istumaan kun mä osaan kävellä jo ja juostakin. Lapsen oikeuksia sorretaan.

4,6 kg vähemmän äitiä tänään, alkaa jo hieman tuntua saavutukselta, matkaa on vielä paljon mutta alku on ollut vahva. Huomenna taas töihin... asia jota inhoan enemmän kuin uhmaikää on aikaiset aamut, niitä en siedä.

Plärinää

Huh mitä elämää elään juuri nyt, projektikoordinaattorin hommat ovat "hieman" stressaavia mutta että se on hauskaa. Kouluakin pitäisi käydä ja projektityöharjoittelussa olen viettänyt aikaa, aamusta iltaan.
Tytöt tuli kotiin tänään, olivat isänsä luona kaksi yötä, Melindan kohokohdat tapaamisesta oli isän räiskäleet ja isän ostama muumi dvd josta sain selvän kertaelman, tosin en sitä sillain kaivannut.

Huomenna minun äitini tulee Suomeen, minun rakas oma höpsö äitini ja sitten urakka alkaa, remppa, sen jälkeen minua ei paljon netissä ehdi näkeäkään kun säntäilen rempan ja koulun välillä. Pysähtyen hengittämään ja katsomaan tyttärieni leikkiä. Viattomia, ihania, kauniita.

Viikko hiilihydraatitonta ruokavaliota, makeanhimoa ei nimeksikään, kiloja menetetty 3,5... Liikuntaa on tullut pakkomielteeksi, inhoan sitä että Wii lauta haukkuu minut jos en "atleast take your body test everyday", joten steppaan joka ilta. Lisään latinotansseja repertuaariin (tosin ei Wiistä), nyrkkeilen kuin hullu, ja joogaan. Olen jo päättänyt että ny selvitän tän pirun syömishäiriön ja jatkan elämääni upeampana.

Huomenna taas töihin ja tytöt tarhaan ja lauantaina sitten juostaan kuin hullut kaupat läpi, nyt se remppa alkaa...

Pidä kakaras kurissa!!

Tultiin juuri kotiin tyttöjen kanssa bussilla, matka ei sinällään ollut erikoinen juttelin Melindan kanssa ja Nathalie inisi välillä. Ei sinällään hirveen merkillistä koska päivä on ollut pitkä, nälkä kurnii masussa ja toppavaatteet lämmittää liikaa bussissa. Mutta Nathalie ei mitenkään ollut hankala ja Melinda ei todellakaan.

Pysäkkiä ennen meitä yksi nuori tyttö, ehkä 16-17 vuotias sanoi juuri kun astui bussista ulos; "Pidä kakaras kurissa", tohon en päässyt lätkäisemään mitään takaisin joten puran tänne.

Ensinnäkin samat terveiset äidillesi, kysyppä häneltä jos joskus itse 2 vuotiaana inisit.
Toiseksi kuinka monta 2 vuotiasta olet itse paimentanut?
Tajuatko ollenkaan että minä juttelin ummet ja lammet lasteni kanssa jotteivat he alkaisi inisemään kovempaa?
Tiedätkö ollenkaan siitä että 2 vuotias joka on väsynyt, nälkäinen ja hänellä on hieman kuuma ei välttämättä osa pukea näitä asioita sanoiksi.

Ja viimeiseksi, sinäkin olet kakara, minä olen sinua vanhempi joten sinun kuuluu kunnioittaa minua.

Ok, teiniangstia tiedän, enkä yritä kirkkain silmin vakuuttaa teitä että lapseni ovat aina fiksuja ja käyttäytyvät hyvin, ne joilla on enemmän kokemusta kuin kakaralla bussilla tietäisi että valehtelen. Mutta uskallan väittää että lapseni eivät häiritse muita jutteluillaan.

Ainut mikä harmittaa on että tämä lohkasu pilasi mun fiiliksen hieman, päivä on mennyt ihan hyvin muuten. Ja meinasin vielä kun jäätiin pois kävellä pysäkki taaksepäin luisteluradalle katsomaan jos tämä kakara on siellä ja puhua suuni puhtaaksi, tosin lapseni ovat vieläkin väsyneitä joten jätin väliin.

Nathalie 2 vuotta!!!

6.1.2007

klo 01 maissa yöllä supistukset alkoivat tiiviimmin, menin suihkuun ja katsoin eksän kanssa Nypd Blueta boksilta. Eksä kyseli josko supparit olisivat jo lähtösuppareita, mihin en uskonut kunnes alkoi sattua ihan kunnolla.
klo 2 soitettiin jo mun äidille joka oli Suomessa ja vietiin nukkuva Melinda mummin hoiviin ja lähdetttiin kohti Tyksiä.

Tyksissä todettiin että olin 3cm auki ja vietiin osastolle missä keinuin tuolissa ja vitsailin hoitajien kanssa, menin suihkuun ja kivut alkoi jo olla sellaisia että teki mieli lyödä eksää turpaan (tällöin olimme vielä yhdessä ja jotenkuten rakastuneita)... Hetken päästä sain epiduraalin ja nukuin, vähän ennen kymmentä menin soittamaan vanhemmilleni että ollaan sairaalassa, kun juttelin äitini kanssa sanoin etten voi puhua enää kun ponnistuttaa niin. Juoksin takaisin huoneeseen ja eksä soitti hoitajan paikalle ja sitt alettiin jo ponnistamaan. Koska eka synnytys oli helvetillinen niin vaikeroin etten halua ponnistaa ja että eksä synnyttää tällä kertaa kun lapsi oli jo pihalla ja minä hölmistyneenä totesin että "joko?"

6.1.2007 klo 10:12 saimme kauniin ihanan tyttären 50cm 3280g joka sai nimekseen Nathalie Malita Elina ♥♥
Tänään tämä bembi täytti 2 vuotta, minun rakas tyttäreni.

Sunnuntaina vietettiin synttäreitä isomman porukan kanssa ja eksä kävi meillä tänään syötiin syntymäpäivä sankarin toivoomaa nakkikeittoa ja jäätelöä, pelattiin vähän pelejä. Oli ihan mukavaa, nämä hetket on sellaisia etten jaksa muistaa miksi erosimme eksän kanssa, ja surettaa että emme ole enää perhe.

Mutta eksää lainaten; saimme kaksi kaunista ja ihanaa tyttöä.

Tähdistä ja enkeleistä

Hysteerisen lyhyen yön jälkeen olen vaan kyennyt itkemään väsymyksessäni ja Melinda on kysynyt minne vanhafammu on mennyt. Olen selittänyt että hänestä tuli eilen enkeli joka istuu tähden päällä.
Melinda sitt kysyi jos minustakin tulee enkeli joskus ja kun vastasin myöntävästi hän alkoi itkemään ja sanoi;

-Mutta äiti, mä en halua että susta tulee enkeli.

Silloin itketti jo kunnolla ja sanoin etten halua tulla enkeliksi ennen kuin olen tosi vanha ja Melinda ja Nathalie ei enää tarvitse minua. Lupasin myös odottaa heitä tähden reunalla kun aikani on koittanut. Sen jälkeen Melinda ei pelännyt enää, ja noin niinku iällisesti katsottuna niin kuolema ei kolkuttele vielä ovelle.

Kun olin 14, minulla oli uskonpuute, pelkäsin kuolemaa ja ahdistuin ajatuksesta että minä voin kuolla. Nyt ei enää ahdista, turhaa luonnollisia asioita on pelätä.

Väsyttävä ja turhauttava päivä takana. En ole ihan vielä käsittänyt että Fammuni joka oli kuin auringonpaiste on jättänyt meidät. Huomenna takaisin Turkuun ja Nathalien synttärikekkereitä järjestelemään.