Elämässä kun on joko tehnyt valinnat itse tai joku toinen on tehnyt valinnat puolestasi, esimerkiksi jos perheeni ei olisi ikinä muuttanut Helsingistä pois niin millainen elämäni nyt olisi? Ja tärkeintä kuka olisin. Olisinko kuitenkin läpikäynyt kiusaamishelvetin koulussa joka johti suoraan tähän veemäiseen syömishäiriöön joka nakertaa sieluani joka päivä. Olisiko vanhempani eronneet ja aiheuttaneet elinikäiset vammat minulle kun tulee parisuhteisiin.
Entä jos en olisi avannut suutani silloin elokuussa 2003 missä olisin nyt? Tai, jos en olisi kertonut eksälleni että tiedän hänen pettämisestään, missä olisimme nyt?
Tuskallisinta eron jälkeisessä elämässä on ollut itsetutkiskelu, syiden ja seurausten etsiminen ja se on kuin Pandoran lipasto sieltä vaan pulppuaa lisää ja lisää tietoa, tietoa joka lisää tuskaa.
Minulla on ollut kolme suhdetta, joista yksi oli oikeeta rakkautta, sellaista mistä jokainen haaveilee, suhde jonka kuvittelin kestävän läpi ikuisuuden. Niin ei toki käynyt. Käteen jäi epäusko, kaksi lasta, murtunut ego ja sydän ja tieto siitä etten ikinä kelpaa. Nyt suojamuurit on niin korkeat että pelkään kaikkia.
Yksinään sairastaminen on ihan hanurista, eikä asiaa helpota että eksä oli kerrankin yhteistyökykyinen, ystävällinen ja huomaavainen, ihan niin kuin me joskus oltiin. Asiaa ei tietty auta se että mulla on lapsiani kova ikävä ja sen myötä myös ikävä perhettäni joka menehtyi aivan liian aikasin.
Elänkö väärällä vuosituhannella tai väärässä kulttuurissa? Olenko vääränlainen kun haluaisin niin kovasti uskoa perheeseen ja monogamiaan, rakkauteen joka kävelee piikkilankaakin pitkin selviytyäkseen tuiskeesta ja tuulesta. Minusta on tullut kyyninen itseinhon partaalla heiluva ihminen. Mun lapsilta ja multa riistettiin perhe. Mä jouduin hautaamaan jo toisen perheeni, minulla on selvästikin huono vaikutus perheisiin.
Milloin se kaipuu loppuu, ja tapaanko vielä ikinä jonkun joka elää samassa haavemaailmassa kuin minä?
-RIP FAMILY *2-
Joitakin sanoja ei voi ikinä lausua kun aikaa on kulunut liikaa. Ikävä vaivaa enkä ikinä pysty päästämään otettani kokonaan. Varjojen tapaan muistot kulkevat kanssani, kunnes minun valoni sammuu.
1 kommentti:
Mä niiiiiiin allekirjoitan tuon kaiken kirjoittamasi!
On kuin olisit kirjoittanut mun elämästä, mun maailmasta.
Olet ajatuksissani. <3
Lähetä kommentti